Loppusanat
Suosion hiipumiseen oli varmasti monta syytä. Yksi suuri syy
lienee ollut
kuitenkin se että koko villitys oli enemmänkin
ulkomusiikillinen, jossa
vaatteet, tyyli, autot, jengit ja ylänpäätään
”coolina” rokkarina oleminen
oli tyylikäs ja vähän ”vaarallinenkin”
juttu.
Osa syynsä lienee ollut silläkin, että edellisenä
kesän aikana suomalainen
nuoriso kyllästettiin ytimeen saakka tarjonnan joka tasolla. Edes
uusien,
lähinnä ulkomaisten, aiempaa tasokkaampien yhtyeiden
esiintuleminen ei jaksanut
kantaa enää kovin pitkälle.
Kotimainen tarjonta oli kuitenkin yleisesti ottaen varsin
väritöntä. Suurten
hahmojen, käytännössä Buck Jonesin ja Teddy
Guitarin siirryttyä takavasemmalle,
uusia kiinnostavia persoonia ei löytynyt tai ei ollut kukaan
(Heimonen)
luomassa. Lisäksi tasokkaita ja kiinnostavia yhtyeitä ei
kapean kärjen takana
liikoja ollut.
Yksi syy oli tietysti että Suomesta oli paljon parempia ja
kiinnostavampia
yhtyeitä kuin melko yksitoikkoiset rockabilly-yhtyeet. Suomi-rock
etunenässä
esim. Hassisen Kone, Eput, Pelle, Popeda, Tuomari Nurmio olivat
myös kovassa
nousussa.
Toinen syy oli uudet muoti-ilmiöt, jotka vei ainakin tytöt
mennessään:
Futurismi, Duran Duran, Paul Oxley.
Eikä vakavana rockabillyharrastajana ei niin hohdokasta ollut:
Rokkareiden
maine ei kovin korkea ollut. Amerikan kritiikitön ihailu, rasismi,
konservatiivisuus, suvaitsemattomuus ja väkivaltaisuus ovat
valitettavasti
niitä ominaisuuksia joista 50-luvun rokkarit usein muistetaan.
Tämä
ajatusmaailma oli osalla porukkaa sen verran kovassa kurssissa
että se leimasi
väistämättä myös sen saman ulkonäön
omaavan porukan, joka oli aidosti vain
musiikista kiinnostunut. Hintana oli, ja on yhä se, että
50-luvun musiikin
harrastajien hengenlahjoja ei kovin korkeina pidetä. Tuosta tosin
ollaan jo
pikkuhiljaa pääsemässä eroon.
Vaikka rockabillymusiikin syntyhistoriaan ei
(ääri)oikeistolaisuus liittykkään,
liitetään se yleisesti aika keskeisenä arvona
nykyään tuohon musiikkiin.
Viisikymmenluvun kapinnallismusiikki muuttui kahdessakymmenessä
vuodessa
vanhollisuuden ja oikeistolaisuuden symboliksi.
Rockabillymusiikki ja muoti vetivät puoleensa aika paljon
sellaista ainesta,
joidenka mielestä mm.”jengitappelut” ja suvaitsemattomuus kaikkea
erilaista
kohtaan ”kuuluivat” tuon nuorisokulttuurin erityispiirteisiin.
Tämä johti aika
ajoin tappeluihin mm. punkkareiden kanssa, joiden ideologiset arvot
olivat aika
lähellä vasemmistolaisuutta, tosin vailla Neuvostoliiton
ihailua.
Suomen rockabillymuodin yksi ikävimmistä ja samalla
leimallisista piirteistä
oli koko julkisuushuuman ajan jollakin lailla negatiivinen
julkisuuskuva. Eli
kaikki tuntuivat haukkuvan tai moittivan toisiaan.
Avainsana jutun ymmärtämiseen oli aitous. 50-luvun musiikki
oli soittajien ja
kannattajien mielestä ainutta aitoa rock'n'rollia. Aluksi
sitä aidolla tavalla
soitettua, mutta uutta rokkia edusti Teddy & the Tigers. Hurriganes
puolestaan ei ollut aitoa, vaikka soittikin 50-luvun rokkiin perustuvaa
musiikkia, vaan heavya, melumusiikkia. Kun muita yhtyeitä
ilmaantui markkinoille
Tigersin vanavedessä, olivat he levy-yhtiöiden lanseeraamia
”matkijoita”, jotka
vain rahastivat ja aidosta 50-luvun musiikista katosi aitous. Tigers
kyllästyi
ja vaihtoi tyyliä. Tigersin tilalle astunut Buck Jones edusti
ensimmäistä
kertaa todellista aitoa musiikkia, joka pohjautui alkuperäiseen
30-luvun aitoon
countryyn ja bluegrassiin. Samaa aitoa linjaa jatkoi Lone Stars, joka
kyllästyttyä matkijoihin (joita ei todellisuudessa edes
tuolle tyylille ollut)
alkoi soittaa aitoa ja rehellistä rock'n'rollia. Suomesta aitoja
yhtyeitä ei
löytynyt kuin Heimosen Rebel-tallin yhtyeistä, muut olivat
rahastajia ja
matkijoita tai ainakin takinkääntäjiä.
"Käännynnäisyys" jostain
muusta musiikin lajista oli pahin mahdollisen synti, mutta siitä
kyllä tiettyjen
muusikkojen takinkääntämisen kohdalla osattiin vaieta
lahjakkaasti.
Epäaitojen ulkomaalaisyhtyeiden joukkoon kuului myös mm.
Stray Cats ei ollut
aito, markkinamiesten rakentama kupla (Kari Heinonen).
Oliko aitouteen pyrkiminen sitten vilpitöntä? Luultavasti,
pelko rinnastuksesta
”epäaitoihin” yhtyeisiin sai aikaan ainakin Lone Stars / Falcons
kohdalla
kummallista poukkoilua..
Todellisuus ei liene olleen yhtä ikävä kuin mitä
lehtien palstoilta
annettiin ymmärtää, mutta vastakkainasettelut oli
yleistä. Vastakkainasettelua
suosi tietysti Suosikki-lehti, koska sillä saatiin luotua
vetäviä ja myyviä
otsikoita. Mutta sellaisen kuvan saa että välit piirien
sisällä välit olisivat
olleet kireät ja kyräilyä ilmeni. ”Me olemme aitoja, te
muut olette vain muodin
perässä juoksijoita” oli aika yleinen motto tuolle
piirteelle. Myös
”kollegayhtyeiden” tuotoksia arvosteltiin välillä melko
kitkerästi. Huippunsa
tämä saavutti Falconsin, jopa hiukan koomisessa
Suosikki-jutussa, jossa yhtye
lyttää koko genren kasaan yleisöineen ja yhtyeineen.
Jälleen todistellaan omaa
aitoutta, mutta samalla luvataan vaihtaa yhtyeen tyyli toiseksi.
Lisäksi yhtye
kertoo järjestävänsä seremonialliset ja
vertauskuvalliset ”rockabillyn
hautajaiset”.
Todellisia hautajaisia vietettiinkin sitten jo ensi vuonna, jolloin
muoti
kuoli.
Vaikka
Suosikin
Karvapäägalleriaa, jossa kotimaisten yhtyeiden paremmuus
ratkaistiin
yleisöäänestyksellä, ei voida pitää
kovinkaan luotettavana lähteenä, on siitä
kuitenkin nähtävissä muoti-ilmiön suuntaviivat.
Vuonna 1979 listalla ei oikeastaan ollut vielä kuin Teddy &
the Tigers.
Seuraavana vuonna 50-luvun rokkareiden määrä kaikista
yhtyeistä nousee jo n. 10
%, ja huippukohta saavutetaan vuonna 1980, jolloin rock'n'roll-
ja
rockabilly-yhtyeiden osuus kaikkien yhtyeiden
kokonaismäärästä oli jo n. 25 %,
Vuoden 1981, jota voidaan pitää todellisena muodin
huippuvuotena, kotimaisten
yhtyeiden määrä alkaa olla jo laskussa listalla, joka
johtuu runsaasta
ulkomaisesta tarjonnasta. Muodin loppupuolella osuus on vain n. 2-4 %
ja vuonna
1983 se oli pyöreä 0 %.